Jatkosota
ja suurhyökkäys


Erkka ja molybdeeni  |  Kaivostyö |  Kiven kulku   |  Kaivosyhdyskunta  |  Höyryvoimalaitos  |  Rikastamo
Kaivosveturi  | Talot ja asuminen  |  Vuoksenniska Oy  | Ammattiyhdistykset  |  Harrastustoiminta  |  Sotavankileiri
  Tauno Harkonmaan kertomus |  Jan-Christian Lupanderin kertomus  |  Ilmavalokuva kaivosalueesta
 Ritva Varis: Alvar Aallon tyyppitalot MätäsvaarassaKaivosnäyttämö ja Lieksan Vaskiviikot 
 Jatkosodan suurhyökkäys  | Osasto Kuhlmey  jatkosodassamme | Etusivulle

Suomi joutui talvisodan jälkeen valitsemaan kumppaninsa harvoista vaihtoehdoista. Vaaka kallistui ainoaan varteenotettavaan, Saksaan. Saksalaisten suorittama Norjan valtaus oli tapahtunut 1939. Alkoi muodostua kuva Suomesta liittolaisena operaatio Barbarossassa, hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Suomi tuotti myös joitakin strategisia raaka-aineita, eräs oli Pohjois-Karjala Mätäsvaaran molybdeeni tärkeä aine erikoisteräksiin. Suomi oli nyt mukana isoissa tapahtumissa,  jotka alkoivat 22.6.1941 Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon, jatkosota alkoi myös Suomen rintamalla  yleishyökkäyksellä 10.7.1941 talvisodassa menetettyjen alueitten takaisin saaminen mielessä.

Hyvän alun jälkeen hyökkäys taantui asemasodaksi jota vaihetta kesti vuoteen 1944. Saksalaisten tappiot laajoilla rintamilla Neuvostoliitossa sallivat vastustajan sotilasvahvuuden lisäämisen Suomen vastaiselle rintamalle ja valmistelut alkoivat Suomen irroittamiseksi sodasta. Voimakkaita joukkojen ja materiaalikeskityksiä suoritettiin ja Suomi aloitti myös asemiensa vahvistamisen Karjalan kannaksella. Suurhyökkäys alkoi 9.6.1944. Saksalaiset  antoivat Suomelle apua
huolimatta  omasta tiukasta asemastaan, sotamateriaalia, meri-, maa- sekä ilmataisteluyksikköjä, lento-osasto Kuhlmey saapui Suomeen 19.6. Jatkosota Suomen osalta päättyi aselepoon 2.9. ja 19.9.1944 välirauhan tekoon. Aseveljet piti rauhanehtojen mukaisesti poistaa maasta, Lapin sota alkoi 15.9.1944, saksalaiset poistuivat maasta Kilpisjärven kautta 25.4.1945.

 Suurhyökkäys Kannaksella
Heikki Myyryläinen 1998/ Nettiradio Mikaeli

Neuvostoliiton hyökkäysvalmistelut keväällä 1944. Vielä keväällä 1944 voimasuhteet Suomen rajoilla olivat melko tasaiset. Neuvostoliiton kesällä ja syksyllä 1943 laatimien sotasuunnitelmien mukaan luoteisrintamalla oli määrä aloittaa kesäkuussa 1944 strateginen hyökkäys, jonka tavoitteena oli poistaa pohjoisesta Leningradiin kohdistuva uhka irrottamalla Suomi sodasta. Neuvostoliiton ylijohdon päämääränä oli Karjalan ja Aunuksen kannaksilla olevien suomalaisten päävoimien tuhoaminen. Karjalan kannaksella piti suunnitelman mukaan edetä 9-10 päivässä Viipuriin ja Lappeenrantaan sekä uhata Viipurin lounais- ja luoteispuolelta Suomen keskusalueita.

Ennen joukkojen keskittämistä Kannakselle siellä oli vain kolme neuvostodivisioonaa. Touko-kesäkuun aikana 1944 keskitettiin Leningradin alueelle 24 divisioonaa, 2 tykistödivisioonaa, 6 panssariprikaatia, 8. Panssarirykmenttiä, 8 rynnäkkötykkirykmenttiä, 146 patteristoa ja noin 1 500 lentokonetta. Neuvostojoukkojen kokonaisvahvuus ennen hyökkäyksen alkua oli noin 260 000-280 000 miestä, 440-460 panssarivaunua, 170 rynnäkkötykkiä ja noin 1 600 kenttätykkiä sekä yli 100 rannikkotykkiä. Venäläisten suurhyökkäyksen valmistelua ja toteuttamista johti Leningradin Rintaman komentaja, kenraali Leonid Govorov, joka ylennettiin Neuvostoliiton marsalkaksi 18.6.1944. Painopistesuunnassa noin 22 kilometrin levyisellä alueella Suomenlahdesta itään oli kenraaliluutnantti D. Gusevin komentama 21. Armeija , johon kuului 15 divisioonaa. Murtoalueella oli keskimäärin 200 tykkiä rintamakilometrillä. Itä-Kannaksella toimivalla, kenraaliluutnantti A. Tsherepanovin komentamalla 23. Armeijalla oli käytössä 5 divisioonaa. Näiden armeijoiden lisäksi venäläisillä oli toisessa portaassa reservinä kenraaliluutnantti Korovnikovin komentama 59. Armeija, josta suomalaisilla ei hyökkäyksen alkuvaiheissa ollut tietoa.

Neuvostoliitto pyrki valmisteluissa ja joukkojen keskityksissä mahdollisimman suureen salaisuuteen. Kaikille alueilla määrättiin radiohiljaisuus, kiellettiin tulevaa hyökkäystä koskeva kirjeenvaihto ja puhelinkeskustelut, puolustukseen viittaavia linnoitustöitä jatkettiin Kannaksella suomalaisten harhauttamiseksi ja lisäjoukkojen keskittäminen jätettiin varsin myöhäiseen ajankohtaan. Kolmen armeijakunnan miehistö tuotiin Kannakselle pääasiassa meritse vain muutamaa päivää ennen hyökkäystä. Salaamisessa onnistuttiin hyvin. Esimerkiksi evakuointia ei ehditty aloittaa lainkaan ennen suurhyökkäystä. Neuvostoliittolaiset tiedustelivat lisäksi yksityiskohtaisesti suomalaisten asemat ja ryhmitykset.

Suomalaisia oli Kannaksella hyökkäyksen alkaessa määrävahvuuksien mukaan 75 000 miestä, 100 panssarivaunua, 25 rynnäkkötykkiä ja 289 kenttätykkiä. Koko Suomen ilmavoimilla oli rintamakäytössä kaikkiaan 209 lentokonetta, joista ensi linjan taistelukoneita oli neljännes. Henkilöstöstä oli noin 5 % vielä maanviljelyslomilla, joten suomalaisten todellinen vahvuus 8.6.1944 oli noin 70 000 miestä. Neuvostoliittolaisilla oli näin ollen nelinkertainen miesylivoima, kuusikertainen panssariylivoima ja kuusikertainen tykistöylivoima. Suomalaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia torjua neuvostojoukkojen hyökkäystä Kannaksen vajavaisesti linnoitetuissa pääasemassa ja VT-asemassa. 

Läpimurto Valkeasaaressa

Venäläisten läpimurtokohdaksi oli valittu 6,5 kilometrin levyinen kaistale Valkeasaaressa lähellä Kannaksen Suomenlahdenpuoleista rantaa. Sinne keskitettiin panssarirykmenttien ja rynnäkkötykkien tukema kaartinarmeijakunta. Läpimurtokohtaan suunnattiin yhteensä noin 1 550 tykkiä eli lähes 250 tykkiä rintamakilometriä kohti. Tukea voitiin saada alueelle lisäksi rannikkotykistöltä, rautatietykistöltä ja laivastolta. Valkeasaarta puolusti 10. D:n JR 1. Puna-armeijan miesylivoima alueella oli 6:1 ja tykistössä 20:1. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksensä 9.6. tiedusteluhyökkäyksin ja tykistöammunnoin. Päivän kuluessa vihollinen sai vajaan kilometrin levyisen ja syvyisen murron pääasemaan Moottorin lohkolla. Suomalaisten vastahyökkäykset eivät johtaneet tuloksiin. Kaikki 10 D:n ja sen rykmenttien reservit olivat sidottu taisteluun. Lisävoimaa ei vielä saatu kauempaa. Sekä IV AK:n esikunnassa että päämajassa luultiin, että tämä tiedusteluhyökkäys oli päähyökkäys, ja että se oli pystytty rajoittamaan paikallisin reservein.

Noin kello 5 seuraavana aamuna alkoi varsinainen suurhyökkäys. Erityisen voimakas tulivalmistelu kohdistui 10. D:n lohkolle JR 1:n ja JR 58:n alueille. Vihollisen tykistö ja heittimistö ampuivat tulivalmistelussa kenraalimajuri J. Sihvon komentaman 10. D:n lohkolle noin 220 000 laukausta ja kenraalimajuri A. E. Martolan komentaman 2. D:n lohkolle noin 60 000 laukausta. Yli kaksi tuntia kestänyt tykkitulitus ja pommikoneiden ja rynnäkkökoneiden iskut tuhosivat täysin alueen hiekkamaastoon rakennetut puolustuslaitteet. Neuvostojoukkojen tykistötuli oli niin voimakasta, että sen jylinä kuului 270 kilometrin päässä olevaan Helsinkiin saakka. Suomalaisten tykistö ehti ampua vain 7 000-8 000 laukausta. Neuvostoliittolaisten panssarivaunut ajoivat suoraan linjojen lävitse ja rynnäkköjalkaväki seurasi juosten perässä. Läpimurto kasvoi ensimmäisen päivän kuluessa 12-15 kilometrin syvyiseksi ja 20 kilometrin levyiseksi. Puolustajat valtasi paniikkitunnelma, joka tarttui myös taempana oleviin. JR 1:n vahvuus oli näiden taistelujen jälkeen vain kolmannes alkuperäisestä. 

Neuvostojoukkojen hyökkäys eteni jo samana iltapäivänä Rajajoen yli. Seuraavana päivänä antoi Mannerheim luvan siirtää Länsi-Kannaksen puolustus VT-asemaan. Pahimman iskun kärsinyt 10. D vetäytyi VT-aseman läpi. Puolustuksen vahvistamiseksi ylipäällikkö alisti VT-asemaa puolustavia joukkoja Valkeasaarta puolustavalle IV AK:lle. Kenraalimajuri Ruben Laguksen komentama Panssaridivisioona siirtyi ylipäällikön reserviksi Muolaan-Kivennavan alueelle. Kannaksen puolustusta jouduttiin vahvistamaan Itä-Karjalasta ja Kemijärveltä siirrettävillä joukoilla. Jo 10.6 ylipäällikkö antoi käskyn kenraalimajuri Pietari Autin komentaman 4. D:n ja eversti Joose Hannulan 3. Pr:n siirtämisestä Kannakselle. Kaksi päivää myöhemmin hän antoi käskyn myös kenraalimajuri Viktor Sundmanin komentaman 17. D:n ja eversti A. Kempin komentaman 20. Pr:n siirtymisestä Kannakselle. Päämaja uskoi, että tilanne Länsi-Kannaksella pystytään vakauttamaan vastahyökkäyksellä, kun lisäjoukot olisivat saapuneet Kannakselle. IV AK vetäytyi 12.6. VT-asemaan.

Kuuterselkä

Aamulla 14.6. neuvostojoukot hyökkäsivät noin 1 700 tykin tulivalmistelun ja lentomuodostelmien tulen jälkeen kenraalimajuri Pajarin komentamaa 3. D:aa vastaan Kuuterselällä. Jalkaväen hyökkäystä Kuuterselän eteläpuolisille aukeille tuki kymmenet panssarivaunut. Kuuterselkää puolustaneen majuri A. Keravuoren komentaman II/JR:n puolustus alkoi pian horjua ja pataljoona vetäytyi Kuuterselän kyläaukean pohjoispuolelle. 3. D:n komentaja määräsi reservinsä heti hyökkäyksen alettua siirtymään Kuuterselälle. Iltapäivällä oli kaikki 3. D:n reservit jo käytetty. IV AK:n komentaja kenraaliluutnantti T. Laatikainen päätti iltapäivällä käyttää vastahyökkäykseen eversti A. A. Puroman komentamaa vahvennettua Jääkäriprikaatia. JPr:n hyökkäys oli yksi Suomen historian raivoisampia. JPr saavutti VT-aseman Kuuterselän pohjoispuolella. Neuvostoliittolaiset ryhtyivät 15.6. aamulla vastahyökkäykseen raskaiden panssarivaunujen ja tykistön tukemana. Myös vihollisen maataistelukoneet yhtyivät JPr:n moukarointiin. JPr menetti Kuuterselässä kolmasosan vahvuudestaan, mutta se tuhosi taistelussa 16 panssarivaunua. JPr:n voimat eivät enää riittäneet hyökkäyksen jatkamiseen. IV AK:n komentaja käski pysäyttää hyökkäyksen ja määräsi JPr:n irtautumaan Kuuterselästä ja vetäytymään Suulajärven-Onkijärven tasalle.

Siiranmäki

Siiranmäen lohkolla puhkesi kovia taisteluita 13.6. Siiranmäkeä puolusti kenraalimajuri A. E. Martolan komentaman 2. D:aan kuulunut JR 7 everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin johdolla. Vihollinen heitti etulinjaan kaksi divisioonaa ja niiden hyökkäys uudistui 14.6. entistä voimakkaampana. Yli kaksi tuntia kestäneeseen tulivalmisteluun yhtyivät maataistelukoneiden rynnäköt. Venäläiset saivat aikaan useita sisäänmurtoja Siiranmäellä. Seuraavana päivänä alkaneessa uudessa hyökkäyksessä oli mukana jo kolmas veres neuvostodivisioona. Taisteluosasto Ehrnroothin ja 2. D:n reservit löivät kuitenkin kaikki murrot takaisin tykistön keskitetyn tulen tukemilla vastahyökkäyksillä, joiden yllättävyys ja rajuus aiheutti pakokauhua neuvostojoukoissa. Ehrnroothin toiminnalle olivat ominaisia nopeat, tykistön tukemat vastahyökkäykset. Everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth toteutti Siiranmäessa menestyksellisesti periaatettaan "vastaisku ei tule koskaan liian aikaisin - pikemminkin aina liian myöhään". Siiranmäki jäi puolustajien haltuun, kunnes vetäytyminen alkoi illalla 16.6. Kaikkiaan Siiranmäen taistelussa tuhottiin 21 hyökkääjän panssarivaunua. Sotamies E. Seppänen JR 49:stä tuhosi panssarikauhullaan yksin 7 panssarivaunua. Siiranmäen taistelu osoitti, että suomalaiset joukot kykenivät hyvin johdettuina todella mittaviin suorituksiin. Taistelulla oli suuri merkitys myös siksi, että se antoi suomalaisille joukoille uutta uskoa mahdollisuuksiin torjua ylivoimainen vihollinen.

Vetäytyminen

Kesäkuun 15. Päivänä ylipäällikkö määräsi puolustuksen tehostamiseksi Kannaksella taistelevien armeijakuntien johtoportaaksi Kannaksen joukkojen komentajan. Tähän tehtävään määrättiin kenraaliluutnantti K. L. Oesch. Samana päivänä ylipäällikkö antoi käskyn, että Kannaksen joukot vetäytyvät viivyttäen Viipuri-Kuuterselkä-Taipale -asemaan. Kannaksen joukkojen tehtävänä oli kuluttaa vihollisen voimia viivytystaistelulla. Tällä välin Kannakselle oli siirrettävä lisävoimia ja valmistettava VKT-asemaa puolustuskykyiseksi.

Neuvostojoukkojen painopiste oli edelleen rantatien suunnassa, jossa he pääsivät läpimurtoon 17.6. Suomalaiset joukot vetäytyivät erittäin vaikeita taisteluita käyden VKT-asemaan laskettua nopeammin, sillä järjestelmällisiin viivytystaisteluihin ei päästy. Suomalaiset joukot kykenivät kuitenkin vetäytymään ja ryhmittymään VKT-asemaan kärsimättä ratkaisevia tappioita. Pääjoukot vetäytyivät asemaan 19.-20.6. Myös Kannaksen itäosaa puolustanut III AK joutui vetämään joukkonsa VKT-linjalle saakka. Suomalaiset vetäytyivät viivyttäen 17.-18.6. Vuoksen taakse ja linnoittautuivat. Vetäytymisvaiheessa pystyttiin monissa yksityisissä taisteluissa viivyttämään vihollista, mutta rintaman henkinen kestokyky oli lähes katkeamispisteessä.

Ylipäällikkö Mannerheim vetosi uupuneisiin joukkoihin ennen VKT-linjan taistelujen alkua. Vetoomus saapui joukoille 20.6. ja siinä sanottiin:

"Armeijamme asettuessa puolustukseen ns. VKT-linjalle on aika panna sulku vihollisen maahantunkeutumiselle. Tämän vuoksi vaadin, että tällä linjalla suoritetaan jyrkkää torjuntataistelua. Kiinnitän erikoisesti huomiota siihen, että tämän aseman murtuminen ratkaisevalla tavalla tulisi heikentämään puolustusmahdollisuuksiamme, ja täten asettamaan maamme ja kansamme kohtalon vaaran alaiseksi. Olen tietoinen siitä, että tämän aseman rakennustyöt ovat olemattomia tai aivan alkuasteella, mutta luotan siihen, että suomalainen sotilas tarpeen vaatiessa osaa käyttää hyväkseen maastoaan ja sisuaan horjumattoman puolustuksen aikaansaamiseksi. Hukkaamatta hetkeäkään on erikoinen huomio kiinnitettävä puolustusasemien rakentamiseen mahdollisten sisään- ja läpimurtojen rajoittamiseksi huomioonottamalla ne kokemukset, joita venläisten hyökkäystavasta nyt käytyjen taistelujen aikana on saatu."

Ennen ratkaisutaisteluja suomalaiset saivat Kannakselle vahvennuksia. Itä-Karjalasta siirrettiin 11. D:n joukkoja. 11. D alistettiin kenraaliluutnantti Oeschille ja se määrättiin ryhmitettäväksi Tervajoen-Merijoen alueelle. Kannaksella myös saapuvan 6. D:n ylipäällikkö varasi omaksi reservikseen ja määräsi sen ryhmitettäväksi Kilpeenjoki-Suokumaan alueelle. Baltian suunnalta oli saapunut Immolan lentokentälle 17.6. saksalainen Lento-osasto Kuhlmey (70 konetta). Saksalaiset moottoritorpedoveneet toivat 9 000 panssarinyrkkiä ja 5 000 panssarikauhua Etelä-Suomen satamiin. Myös välillä pysähdyksissä olleet viljakuljetukset saatiin taas käyntiin. Ennen juhannusta alkoi tulla myös Saksan lupaamia maavoimien joukkoja. Hyvin merkityksekäs avun saamiseksi Saksasta oli presidentti Risto Rydin omissa nimissään 26.6.1944 Saksan ulkoministeri von Ribbentropille antama vakuutus olla tekemättä erillisrauhaa. Tämä merkitsi sitoutumista Saksaan, mutta varmisti samalla sotilaallisen avun Saksalta. 

Viipurin menetys

Neuvostojoukkojen 21. Armeija sai 20.6.1944 käskyn Viipurin valtaamisesta. Ylipäällikkö oli käskenyt 15.6. keskittää eversti Armas Kempin johtaman 20. Pr:n Viipurin kaupungin suojaksi. Se oli siirretty Viipuriin Aunuksesta eikä sillä ollut riittävää valmiutta asutuskeskustaisteluun. Sitä vastassa oli kuuden neuvostodivisioonan joukkoja, kaksi panssariprikaatia, kolme erillistä panssarirykmenttiä ja kaksi rynnäkkötykkirykmenttiä, vähintään 40 000 miestä.

Neuvostopanssarit aloittivat ensimmäisen tiedusteluluonteisen hyökkäyksen Viipuria vastaan aamuyöllä 20.6.1944. Uusi valmisteltu hyökkäys alkoi kello 13. Kello 14.30 murtui suomalaisten pääpuolustuslinja Ristimäen maastossa. Vihollisen hyökkäys saavutti noin kello 16.00-16.30 ratapihan ja keskustan. Suomen lippu vedettiin alas Viipurin tornista kello 16.45 ja linnansilta räjäytettiin. Läpimurto aiheutti puolustuksen luhistumisen kaupungissa ja vetäytyminen tapahtui osittain pakokauhun vallassa. Puolustajien tappiot olivat suhteellisen vähäiset: 19 kaatunutta, 101 haavoittunutta ja 419 kadonnutta eli vangiksi joutuneita ja karkureita. Kurittomuuden ja tasapainottomuuden leviämisestä kertoo se, että eräät suomalaissotilaat jopa ryöstivät kaupunkia peräytyessään. Kaupunki menetettiin kahdessa puolessa tunnissa ja uusi puolustusasema järjestettiin Kivisillansalmen länsirannalle.

Huomautus ylläoleviin tappiolukuihin: Timo Kukkonen, kaakkoisrajan tuntumassa syntynyt paikallishistorioitsija lähetti oikaisun, josta lyhennelmä: "Kun Viipurin taisteluissa haavoittuneet, kaatuneet ja sotavangiksi joutuneet selvitettiin vuonna 2007 tai 2008, jäljelle jäi 74 miestä, joiden kohtalosta ei ole varmuutta. Ne ovat oikeita kadonneita tai vastapuolelle loikanneita tms. Näistä yli 400 miehestä osittain lähti liikkeelle Lappeenrannan Huhtiniemen mysteeri, tuo luku jostain syystä ei ole korjautunut aikaisemmin, vaikka sen oli pakko olla epätarkka, koska oli ensimmäinen arvio ja tehty niin pian tapahtumien jälkeen". 

Viipurin valloitus oli kohokohta neuvostoarmeijan suurhyökkäyksessä. Se oli edennyt Valkeasaaresta Viipuriin yhdessätoista päivässä lähes keskeytyksettä 10-20 kilometrin päivävauhtia. Moskovassa ammuttiin 224 tykillä 20 kunnialaukausta Viipurin valloituksen kunniaksi.Suomen kansalle Viipurin menetys oli masentava surusanoma. Suomalaiset pohtivat kauan puolustuksen nopean luhistumisen syitä. Siihen vaikuttivat yhdessä useat eri tekijät ja onnettomat yhteensattumat. Puolustavaa prikaatia komentanut eversti Armas Kemppi joutui kantamaan päävastuun tapahtumasta. Hänen ei kuitenkaan todettu laiminlyöneen tehtäviään kaupungin puolustuksessa. Häntä syytettiin vain siitä, ettei hän ryhtynyt tehokkaasti järjestämään puolustusta kaupungin menettämisen jälkeen.

Viipurin valtauksen jälkeen neuvostoarmeijan ylijohto päätti jatkaa hyökkäystään. Se siirsi hyökkäystavoitteen Moskovan rauhan rajojen yli Kymijokilinjalle. Neuvostodivisioonien vahvuus oli laskenut 4 000-6 000 mieheen ja panssaritappiot olivat olleet raskaita. Kesä-heinäkuun vaihteessa ylijohto lähetti Kannakselle lisäjoukkoja 5-6 divisioonaa. Näin hyökkääjällä oli käytettävissä Kannaksella 29-31 osittain varsin kulunutta divisioonaa. 

Tali-Ihantalan suurtaistelu

Leningradin Rintama sai Viipurin valloituksen jälkeen uuden tehtävän, jonka mukaan sen oli vallattava Imatran-Lappeenrannan-Virojoen alueet ja hyökättävä samanaikaisesti Käkisalmen-Elisenvaaran suuntaan Vuoksen pohjoispuolella olevien suomalaisjoukkojen lyömiseksi sekä valmistauduttava etenemään Kymijoen linjalle. Samalla Leningradin Rintaman joukkoja vahvistettiin.Länsi-Kannasta puolusti Viipurin menetyksen jälkeenkin kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen johtama IV AK, jolla oli käytettävissä 3 divisioonaa ja 2 prikaatia. Reservit mukaan luettuna Länsi-Kannaksella oli 6 divisioonaa ja 3 prikaatia.

Taistelut Karjalan kannaksella keskittyivät vuoden 1944 kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa Talin suunnalle, johon puolustuksen painopiste oli selvästi kohdistettu. Talin alueen kautta johtivat neuvostojoukkojen panssarivaunuille sopivat urat Juustilan kautta Lappeenrantaan ja Ihantalan kautta Imatralle.Suomalaiset pyrkivät mahdollisuuksien mukaan lujittamaan puolustustaan Tammisuon ja Talin alueilla. IV AK:n johdossa olivat 25.6. Suomenvedenpohjan ja Ventelänselän välillä taisteleva 3. Pr., jonka komentajana oli eversti Lauri Haanterä, siitä itään ryhmitettynä kenraalimajuri Paavo Paalun komentama 18. D, joka vastasi armeijakunnan painopistesuunnasa, sekä tämän yhtymän itäpuolella rintamavastuussa olleet kenraalimajuri Pietari Autin johtama 4. D ja Vuoksen länsipuolella toimiva 3. D, jonka johdossa oli kenraalimajuri Aaro Pajari. Armeijakunnan reservit rajoittuivat erillisiin jalkaväkijoukko-osastoihin ja aselajijoukkoihin.

Neuvostojoukkojen hyökkäys Talin suunnalla alkoi 22.6. johtamatta menestykseen. Suomalaiset joukot torjuivat hyökkääjän. Tunnusteluhyökkäysten jälkeen kenraalieversti Gusevin johtama 21. Armeija suuntasi suomalaisia vastaan 30. kaartin armeijakunnan, joka oli murtanut suomalaisten asemat Valkeasaaressa, sekä 97. Armeijakunnan. Neuvostojoukkojen aloittivat 25.6. aamulla erittäin kiivaan tulivalmistelun 3. Pr.:n rintamalla, joka ulottui etulinjan asemista aina Saimaan kanavalle saakka. Tulivalmistelun jälkeen neuvostojoukot hyökkäsivät panssarien tukemana viiden divisioonan voimin Leitimojärven molemmin puolin. Raskaat panssarit murtautuivat järven länsipuolella asemien läpi Portinhoikan tienristeykseen ja edelleen kohti Juustilaa ja Ihantalaa. Panssarien tukema jalkaväkikin pääsi Leitimojärven itäpuolella etenemään kohti Ihantalaa. Neuvostojoukot tunkeutuivat nopeasti Portinhoikan suunnassa 8 kilometrin ja Ihantalan suunnassa 6 kilometrin syvyyteen. Aluetta puolustanut 18. D oli vaarassa jäädä saarroksiin. Sen vastahyökkäys pakotti kuitenkin Portinhoikan alueella edenneet panssarit vetäytymään Talin suuntaan.

Iltapäivällä 25.6. hälytettiin kenraalimajuri Ruben Laguksen komentaman Panssaridivisioonan raskaat panssarivaunut torjumaan Juustilaa lähestyvien vihollispanssarien hyökkäystä. Panssaridivisioona eteni 25-26.6. Leitimojärven molemmin puolin, mutta pystyi lyömään vastahyökkäyksellään vain osittain takaisin. Omien panssarien näkeminen taistelussa rohkaisi suomalaisia. Ankarat taistelut kehittyivät Ihantalan suuntaan, jossa molemmat puolet käyttivät runsaasti tykistöä ja ilmavoimia. Omien ja saksalaisten ilmavoimien tuella Talin-Ihantalan alueella taisteleville joukoille oli suuri merkitys. Ne estivät osaltaan vihollisen tunkeutumisen Ihantalaan ja sieltä edelleen kohti Imatraa ja Antreaa. Esimerkiksi saksalainen Lento-osasto Kuhlmey tuhosi Nurmilammella 26.6. ainakin 9 panssarivaunua. Neuvostojoukot menettivät 25.-26.6 käydyissä taisteluissa kaikkiaan 45 panssarivaunua.

Itä-Karjalasta saapunut kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen komentama 11. D otti 27.6. rintamavastuun 18. D:lta, joka oli kärsinyt taistelujen kestäessä suuria tappioita. 11. D:n lisäksi alueelle tulivat kiivaiden taisteluiden aikana avuksi kenraalimajuri Einar Vihman komentama 6. D ja saksalainen rynnäkkötykkiprikaati. Neuvostojoukkojen painostaessa suomalaiset kykenivät ryhmittymään puolustukseen Vakkilan-Ihantalanjärven tasalle, johon rintama vakautettiin 30.6. neuvostojoukkojen useista hyökkäyksistä huolimatta pääasiallisesti kenttätykistön ja ilmavoimien avulla.Suomen kenttätykistö ampui Ihantalassa suppealle alueelle viikon aikana 50 000 kranaattia. Samaan aikaan ilmavoimat hyökkäsivät Talin alueella tehden yli 400 taistelulentoa. IV AKE:n ilmoituksen mukaan armeijakunta oli tuhonnut 30.6. mennessä 351 vihollisen panssarivaunua.

Neuvostojoukkojen uusi valmisteltu hyökkäys alkoi Ihantalan suunnalla 1.7. Nyt panssareita käytettiin lähinnä tulitukitehtävissä. Aikaisempien murtautumisyritysten suuret panssarien tappiot johtuivat siitä, ettei jalkaväki ollut pystynyt seuraamaan niitä. Uudesta taistelutavasta huolimatta neuvostoliittolaiset menettivät päivän kuluessa 27 panssarivaunua.Neuvostojoukkojen hyökkäysyritykset jatkuivat päivittäin 9.7. saakka, mutta ne torjuttiin yleensä jo ryhmittymisvaiheessa tykistön ja ilmavoimien tulikeskityksin. Suomalaiset pystyivät keskittämään neuvostojoukkojen ryhmityksiin poikkeuksellisen mittavan, 18 patteriston tulen: samaan aikaan maaliin saattoi ampua yli 250 tykkiä. Myös Lento-osasto Kuhlmeyn Stuka-syöksypommittajat kunnostautuivat torjunnassa, samoin kuin everstiluutnantti B. Gabrielssonin komentaman LeR 4:n pommituslaivueet.

Talin-Ihantalan suurtaistelu on suurin koskaan Pohjoismaissa käyty taistelu. Se käytiin vain 100 km2:n alueella. Talin-Ihantalan suurtaisteluun osallistui suomalaisten puolelta 31 pataljoonaa ja venäläisten puolelta ainakin 108 pataljoonaa. Venäläisten päähyökkäyssuunnalla oli enimmillään 12 divisioonaan suomalaisten 5 divisioonaa vastaan. Suurtaistelun eri vaiheisiin osallistui yhteensä noin 50 000 suomalaista ja 150 000 neuvostoliittolaista sotilasta.

Suomi joutui maksamaan kalliit lunnaat vapauden ja itsenäisyyden kannalta tärkeästä torjuntavoitostaan. IV AK:n tappiot Talin-Ihantalan suurtaistelussa 25.6-9.7.1944 olivat 8 561 miestä, joista oli kaatuneita 1 101, haavoittuneita 6 264 ja kadonneita 1 096. Hyökkääjän tappiot vastaavana aikana olivat suuremmat. 21. Armeija menetti Talin-Ihantalan suurtaistelussa arviolta 18 000-20 000 miestä, joista oli kaatuneita 4 500-5 500 ja haavoittuneita 13 500-14 500. Suomalaiset ja saksalaiset ilmavoimat tuhosivat Kannaksen taisteluissa kesällä 1944 yhteensä 569 vihollisen lentokonetta. Tästä määrästä yli puolet pudotettiin Talin-Ihantalan suurtaistelun aikana. Neuvostoliittolaiset menettivät pelkästään IV AK:n alueella Länsi-Kannaksella ja Tali-Ihantalassa koko sen panssarikalustonsa, noin 600 vaunua, joka heillä oli ollut suurhyökkäyksen alkaessa Karjalan kannaksella. He pystyivät kuitenkin täydentämään panssarikalustonsa.

Leningradin Rintama keskeytti 12.7.1944 tässä suunnassa hyökänneen 21. Armeijan hyökkäyksen ja alkoi siirtää joukkojaan Saksan vastaiselle rintamalle. Torjuntavoitto oli Talin-Ihantalan suurtaistelussa oli varmistunut. Talin-Ihantalan puolustuksen kestämisellä oli ratkaiseva merkitys. Suomalaiset joukot voittivat puolustuksellaan juuri niin paljon aikaa kuin oli tarpeellista suursodan kannalta.

Viipurinlahden torjuntavoitto

Viipurin menetyksen jälkeen uhanalaisen Viipurinlahden puolustus vahvistui merkittävästi. Syväriltä Karjalan kannakselle siirretty V AK otti 22.6. rintamavastuun Viipurinlahdella komentajansa kenraalimajuri Antero Svenssonin johdolla. Svessonille alistettiin IV AK:aan kuuluneet eversti Urho Tähtisen komentama Ratsuväkiprikaati, eversti Yrjö Soran komentama 20. Prikaati ja eversti Kai Savonjousen komentama 10. Prikaati sekä Aunuksesta saapunut kenraalimajuri Viktor Sundmanin komentama 17. Divisioona. Panssaridivisioona oli Kannaksen joukkojen komentajan reservinä V AK:n lohkolla. V AK:n tehtävänä oli puolustaa torjuvasti asemiaan, joiden pääpuolustuslinja sijaitsi Saimaan kanavan - Suomenvedenpohjan - Kivisillansalmen - Keihäsniemen - Turkinsaaren - Hapenensaaren - Repolanniemen - Niskapohjanniemen tasalla.

Neuvostojoukkojen johto päätti heinäkuun 1944 alussa laukaista Viipurin koillispuolella puuroutuneen tilanteen etenemällä lännessä Viipurinlahden yli. Kenraaliluutnantti Korovnikovin komentaman 59. Armeijan joukkojen tehtävänä oli puhdistaa Viipurinlahden saaret Teikarsaari, Suonionsaari ja Ravansaari suomalaisista, vallattava sillanpää Tervajoki-Nisalahti -alueelta sekä edettävä sitten Tienhaaran maastoon. Tykistön, ilmavoimien ja merivoimien tulivalmistelun jälkeen hyökkäysjoukot valtasivat 4.7. Suonionsaaren ja Ravansaaren. Teikarsaari joutui vihollisen käsiin seuraavana päivänä. Osa puolustajista joutui pakenemaan saaresta uiden.

Leningradin Rintaman johto antoi 6.7. Itämeren laivaston tehtäväksi valmistautua siirtämään kolme divisioonaa Viipurinlahden yli. Ylimenohyökkäys alkoi 9.7. noin 10 kilometrin levyisellä rintamalla Niemilautan-Harjuniemen alueella. Hyökkääjät pääsivät rantaan, mutta rintamavastuun lohkolla 7.7. vastaan ottanut kenraalimajuri H. Breusingin komentama saksalainen 122. D löi hyökkääjät mereen ennen kuin varsinaista sillanpääasemaa ehti muodostua. Tämän jälkeen neuvostoliittolaiset eivät enää tehneet uusia maihinnousuyrityksiä. Leningradin Rintaman suurhyökkäyksen Viipurinlahdella voidaan siten katsoa päättyneen 10.7.1944 puolustajien torjuntavoittoon.

Viipurinlahden torjuntavoitto oli kaikkien puolustushaarojen ja aselajien yhteistyön tulos, mutta etenkin saksalaisen 122. D:n panos oli torjuntavoiton saavuttamisessa erittäin suuri. Myös Lento-osasto Kuhlmey otti ansiokkaasti osaa Viipurinlahden taisteluun. Torjuntavoitto Viipurinlahdella oli välttämätön, sillä ilman sitä torjuntavoitot Ihantalassa ja Vuosalmella olisivat valuneet hukkaan. Viipurinlahdella taisteli eri vaiheissa noin 17 000 suomalaista ja 10 600 saksalaista sekä noin 35 000 neuvostoliittolaista sotilasta. Taistelut V AK:n rintamavastuualueella olivat raskaita. V AK:n joukot menettivät 22.6.-12.7. kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina yhteensä noin 4 400 miestä. Vihollisen tappiot olivat vastaavana aikana noin 9 000 miestä.

Äyräpään-Vuosalmen taistelut

Leningradin Rintama antoi 20.6. ohjeen, että kenraaliluutnantti A. Tsherepanovin komentaman 23. Armeijan oli suunnattava pääiskunsa Keski-Kannaksella Kylä-Paakkolan-Heinjoen tasalta vähintään kahden armeijakunnan voimin luoteeseen ja otettava viimeistään 21.6. päävoimillaan haltuunsa tasa Kuukauppi-Kavantsaaren asema. 23. Armeijaan kuului yhteensä 9 divisioonaa. Armeijan oli suojattava rintaman iskevän osan sivusta ja selusta Vuoksen vesistölinjalla. Vasemmalla hyökkäisi kenraaliluutnantti D. Gusevin komentama 21. Armeija tehtävänään Kavantsaaren-Juustilan-Tienhaaran tasan haltuunotto.

Koska neuvostojoukkojen tavoitteena oli puhdistaa Kannaksen pohjois- ja koillisosat Vuoksen pohjoispuolelta ja vesistöt haittasivat etenemistä Vuoksen länsipuolella, niiden oli etsittävä edullisin kohta ylittää Vuoksi. Liikenteellisesti Vuoksen ylittäminen oli edullisinta Vuosalmen kohdalla, jossa neuvostojoukkojen operaatio alkoi 21.6. Vuosalmella puolustanut kenraalimajuri A. E. Martolan komentama 2. D oli säilyttänyt vetäytymisvaiheessa sillanpääaseman Äyräpään-Kylä-Paakkolan kohdalla 200-300 metriä leveän virran toisella puolella. Asema oli seitsemän metriä leveä, mutta alle puoli kilometriä syvä. Tämän kukkulamaaston hallussapito esti neuvostojoukkoja tähystämästä ja tulittamasta Vuoksen itäpuolen aukeaa ja suojatonta puolustusasemaa. Sillanpääasemaa puolustavat joukot torjuivat 21.-29.6. kaikki venäläisten hyökkäykset. Useimmat niistä torjuttiin tykistön sekä kranaatinheittimistön vastavalmisteluilla ja torjunnoilla. Suomalaisten tykistö ampui 21.6.-29.6. yhteensä noin 15 300 laukausta. Taistelumaasto jauhautui vähitellen täysin ja puolustajien tappiot kasvoivat.

Ylimenohyökkäys siinä laajuudessa kuin se toteutettiin ei alunperin kuulunut Leningradin Rintaman suunnitelmaan, mutta kun neuvostojoukkojen vastoinkäymiset alkoivat Talin-Ihantalan alueella, päätti marsalkka Govorov suorittaa massiivisen ylimenohyökkäyksen Vuosalmen alueella. Neuvostojoukkojen voimakas tulivalmistelu alkoi 4.7., mutta Äyräpään-Kylä-Paakkolan sillanpää jäi heiltä vielä valloittamatta. Neuvostoliittolaisten tappiot 4.7. olivat 2 000 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Suomalaistenkin tappiot olivat suuret, yhteensä 538 kaatunutta, haavoittunutta ja kadonnutta. Ankarat taistelut ja tappiot uuvuttivat 2. D:n joukkoja. Sillanpääasemasta oltiin jo luopumassa, kun JR 7:n komentaja, everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth sai käyttöönsä levänneen pataljoonan. Näin raju taistelu sillanpäästä jatkui. Suomalaisen tykistön apuna olivat omat ilmavoimat ja saksalaisen Lento-osasto Kuhlmeyn Stukat, jotka pommittivat vihollisen panssarivaunujen ja joukkojen ryhmityksiä sillanpääaseman lähettyvillä.

Ylipäällikkö Mannerheim määräsi kenraalimajuri Martolan VI Armeijakunnan komentajaksi Aunukseen ja kenraalimajuri Aarne Blick otti 2. D:n komentajan tehtävät vastaan 7.7. Neuvostojoukkojen 23. Armeija ei päässyt lopulliseen läpimurtoon Vuosalmella, vaikka se raivoisasti sitä yritti. Sillanpääaseman puolustajat pitivät pintansa, vaikka sen alue koko ajan pieneni. JR 7:n puolustus murtui lopulta 9.7. eikä neuvostojoukkojen ylimenohyökkäystä pystytty estämään. Suomalaisten kiivaasta tulesta huolimatta neuvostojoukot pääsivät savuverhon ja voimakkaan tulivalmistelun turvin Vuoksen yli Vuosalmen peltoaukeille. Niitä ei kyetty lyömään takaisin, vaikka vastahyökkäykseen käytettiin 11.7. kenraalimajuri Ruben Laguksen komentamaa Panssaridivisioonaa.

Neuvostojoukot yrittivät laajentaa sillanpääasemaansa, mutta vähitellen niiden voimat ehtyivät suomalaisten voimakkaaseen tykistötuleen. Pian neuvostojoukot saivat tälläkin suunnalla käskyn asettua puolustukseen. III AK:n tykistökomentajan, eversti Toivo Sarparannan ja 2. D:n tykistökomentajan, eversti Bernhard Heimolaisen johdolla Vuosalmen tykistö ampui kiivaiden taistelujen aikana viidessä päivässä 90 000 laukausta. Kaikkiaan tykistö ampui Äyräpäässä ja Vuosalmella 20.6.-17.7. noin 122 000 laukausta, joka oli suurinpiirtein saman verran kuin tykistö ampui vastaavana aikana Tali-Ihantalassa. Lisäksi kranaatinheittimistö ampui noin 85 laukausta. Vuosalmen taistelujen viimeisinä päivinä 11.7. alkaen 2. Divisioona yhdessä Panssaridivisioonan ja 15. Divisioonan pääosien kanssa tuhosi kaksi vihollisen armeijakuntaa sekä torjui kolmannen armeijakunnan hyökkäykset. Vuosalmen joukot estivät vihollisen pääsyn Antreaan ja edelleen IV AK:n sivustaan ja selustaan Ihantalan suunnalle. Hyvin merkittävää oli, että kenraaliluutnantti Siilasvuo keskitti rohkeasti valtaosan III AK:n joukoista Vuosalmelle.

Äyräpään-Vuosalmen taisteluissa kamppaili eri vaiheissa noin 30 000 suomalaista ja 60 000 neuvostoliittolaista sotilasta. Vihollisen tappiot olivat noin 15 000. Myös omat tappiot olivat raskaat. 2. Divisioona menetti kaatuneina 747, haavoittuneina 4 755, ja kadonneina 746 miestä. Tykistön menetykset olivat 48 kaatunutta, 221 haavoittunutta ja 8 kadonnutta. Tykistö ei menettänyt yhtään tykkiä vihollisen tulessa. Vain kaksi tykkiä vaurioitui. Kolme tykkiä tuhoutui putkiräjähdyksissä ja yli kymmenen tykin putket kuluivat loppuun kiivaassa tulitoiminnassa.

Vuosalmen torjuntavoitto oli yksi niistä kulmakivistä, joiden varaan Suomen pyrkimykset rauhaan edes siedettävin ehdoin pystyttiin rakentamaan. Karjalan kannaksella Ihantalan, Viipurinlahden ja Vuosalmen torjuntavoitot sekä Nietjärven torjuntavoitto Laatokan Karjalassa sinetöivät sen, ettei Neuvostoliitto enää voinut vaatia Suomelta ehdotonta antautumista

©Internetix / Nettiradio Mikaeli /  Heikki Myyryläinen 1998   heikki.myyrylainen(ät)ofw.fi

Jatkosota ja suurhyökkäys | Kurt Kuhlmey | Osasto Kuhlmeyn koneet 
Kuhlmeyn linkit | Mätäsvaaran molybdeenikaivos  1939-1947